Entisessä parisuhteessamme yritimme lasta yli kuusi vuotta, alkuun tuuripelillä jätettiin vain ehkäisy pois ja ajateltiin että tulee kun tulee tulosta. Vuotta myöhemmin alkoi huoli jo painaa, ja opiskelijaterveydenhuollon kautta sain lähetteen tarkempiin tutkimuksiin sairaalan lapsettomuuspolille. Tätä ennen kokeilussa oli vain kuukautiskiertoa tasoittavia lääkkeitä.

 

Lopulta diagnoosiksi tuli vaikea endometrioosi, ja kahden leikkauksen, kolmen ivf-yrityksen, yhden inseminaation ja hormoonihoitojen jälkeen tilanne on aika toivoton. Klinikka hoitaisi vielä, mutta parisuhde ja oma jaksaminen ei enää kestänyt.

 

Pitkän tien jälkeen oman lapsen kaipuu on edelleen vahva. En kuitenkaan koe olevani katkera siitä etten lapsia saa, mutta edelleen on usein aikoja jolloin se tuntuu. Jossain määrin jokainen kerta kun kuukautiset alkaa, on pieni kuolema, ja kerta kerralta vahvempi vakuutus etten biologisia lapsia tule saamaan. Jonkinlaista vauvakuumetta kai sekin, kun elimistö kaipaa - haluaisin tuntea taas olevani raskaana, imettää ja kantaa lasta. Pitää pientä nyyttiä lähellä, ja suojella häntä.

 

Toisinaan mietin paljonkin niitä lapsia, jotka voisivat olla nyt luonani jos toisin olisi käynyt. Esikoinen olisi nyt 5-vuotias, ja kaksoset vähän päälle 3. Etenkin kaksosten jälkeen suru kesti ja kestää kauan. Olen miettinyt auttaisiko, jos olisi fyysisesti joku paikka, jossa voisi jättää jäähyväisiä, jos olisi jotain konkreettista mitä surra. Mutta nyt vain kannan surua mukana, niiden lasten puolesta jotka eivät syntyneet.